Varmaan aika monelle läheisensä menettäneelle on tuttua, kuinka joku tuttava kadulla vastaan tullessaan hyvissä ajoin vaihtaa kadun toiselle puolelle ja on kuin ei olisi huomannutkaan, tai kohdatessaan esittää niin kiireistä, että tuskin ehtii tervehtiä, saati luoda katsekontaktia. Aivan kuin kuolema tai suru olisi vakava tarttuva tauti, jonka kantajaa on parasta karttaa ja vältellä. Pälyileviä katseita, vaivautunutta hiljaisuutta - mitä tuolle voi sanoa?
Merkillistä, miten vaikea asia yksi elämän luonnollisimmista asioista voi ihmisille olla. Miten pelottavaa surevan kohtaaminen.
Kai kyse on siitä, ettei tiedetä, mitä sanoa tai miten käyttäytyä. Voiko surevan seurassa nauraa tai puhua ihan arkisista asioista, kertoilla hauskoista sattumista? Mitä pitäisi sanoa? Unohdetaan, että on olemassa yksi kaiken kattava lause: "Otan osaa". Ei se ole klisee, vaan lause täynnä merkitystä, osoitus huomioimisesta ja välittämisestä. Sen jälkeen voikin jo puhua mistä tahansa, nauraakin. Ei sureva siitä loukkaannu. Päin vastoin, se voi olla kaivattu hetki, jonka aikana ajatukset saa muualle, saa kosketuksen elämään. Elämä jatkuu surunkin keskellä.
Ei surun maisema ole pelkkää tasaista mustaa. Siihen mahtuu myös paljon värejä ja vivahteita. Itkun keskelle naurua, pimeän keskelle valoa. Elämää.
tiistai, 8. heinäkuu 2008
Surun maisema
maanantai, 7. heinäkuu 2008
Surun säveliä
Aloittelen blogiani surullisissa tunnelmissa.
Isän hautajaiset olivat perjantaina. Reilun kolmekymppisen elämäni suurin ja rankin menetys.
Isä nukkui pois vanhana juhannusaattona, 24. kesäkuuta, syövän riuduttamana.
Kaikki meni hyvin, jos nyt hautajaisista voi niin sanoa. Sääkin suosi, sillä perjantaina aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta - oli oikea hellepäivä. Etukäteen pelkäsin tuota päivää aivan suunnattomasti. Olin varma, että romahdan, saan jonkin ahdistuspaniikkikohtauksen ja minut saa kantaa pois isäni arkun ääreltä. Onneksi sentään ihan niin ei tapahtunut. Itkin toki koko siunaustilaisuuden ajan - en mahtanut itselleni mitään - mutta suunnilleen kasassa pysyin silti. On ihmeellistä, millaisia voimavaroja ihmisestä löytyy tosipaikan tullen. Vaikein hetki koitti siunaustilaisuuden loputtua, kun olisi pitänyt kääntää selkänsä ja jättää isä. Kyse kun oli tuhkauksesta - isäni toiveesta - ja sehän tarkoitti sitä, että maahan laskemisen sijaan arkku jäi kappeliin. Menin seisomaan arkun viereen. Itkin. Tuntui, kuin minut olisi naulattu lattiaan kiinni. En ymmärtänyt, miten kykenisin siitä lähtemään. Lopulta isoveljeni tuli vierelleni, otti lämpimään ja lujaan halaukseen, ja sain hetken itkeä hänen sylissään. Se helpotti. Tajusin, että minun piti lähteä elävien mukaan.
Muistotilaisuus oli veljeni ja hänen perheensä luona. Heillä on kaunis talo ja vieläkin kauniinpi puutarha sen ympärillä. Koska päivä oli niin lämmin ja kaunis, vietettiin käytännössä koko muistotilaisuus ulkona puutarhassa. Syötiin ja juotiin, muisteltiin ja vaihdettiin kuulumisia, itkettiin ja naurettiin. Sain sen päivän aikana varmaan kymmeniä halauksia. Oli hyvä olla sukulaisten seurassa. Joitain heistä en ollut nähnyt vuosiin, setääni ja tätiäni - isäni isoveljeä ja hänen vaimoaan - en koskaan aikaisemmin. Lähtivät Australiaan jo ennen syntymääni ja tulivat tänä kesänä vasta ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen käymään Suomessa. Ehtivät onneksi tavata isäni vielä elossa.
Miten paljon setäni muistuttaakaan isääni! Niin paljon samaa näköjä, samaa olemusta, samoja eleitä ja ilmeitä ja äänenpainoja. Tuntui, kuin olisin tuntenut hänet aina, vaikka ensi kertaa tapasinkin. Ja tätini - ihana piskuinen mummo, tuskin 150 senttiä pitkä ja melkein yhtä leveä.:) Hän hoki joka asiaan "jee, jee" - se kuulosti hassulta. Suomalainen versio sanoista "yeah, yeah". :D
Päivästä jäi kaunis ja haikea muisto, vaikka pitkä ja rankka se oli. Minä ja siskoni perhe olimme viimeisiä lähtijöitä veljen perheen luota. Istuttiin ja keskusteltiin yhdeksään asti illalla talon terassilla. Joskus puolelta öin pääsin lopulta nukkumaan - siskon perheen asuntoautoon. Minä kun asun 200 kilometrin päässä hautajaispaikkakunnasta. Takaisin kotiini palasin vasta lauantai-iltana viiden nurkilla.
Sen jälkeinen elämä onkin ollut lähes pelkkää nukkumista. Kotiin päästyäni meni tunti ja olin jo sikeässä unessa. Sitä seuranneen vuorokauden aikana valvoin yhteensä ehkä noin viisi tuntia. Maksimissaan pari tuntia jaksoin kerralla olla hereillä. Kertonee jotain uupumuksestani. Edelleen olo on hieman epätodellinen. On vaikea saada otetta mistään, aloittaa arkea. Ennen kaikkea pitäisi siivota - siitä olisi hyvä aloittaa. Kämpässäni kun vallitsee kahden viikon aikana kertynyt kaaos ja villakoirat juoksevat nurkissa. Kohta ne varmaan jo hyökkivät päälleni. Puhtaita astioitakaan ei enää tahdo löytyä. Tarttis varmaan tehrä jotain.
Luulen, että touhuaminen olisi juurikin parasta lääkettä tähän turtaan ja epätodelliseen oloon.
On vaikea ymmärtää kuolemaa. On vaikea tajuta, että isä todellakin on poissa. Vielä vaikeampaa on hyväksyä se. Hetkittäin se todellisuus iskee, hyökkää vihlaisevana kipuna - kuin sydäntä revittäisiin irti ja pala minusta puuttuisi. Mutta olenko sittenkään vielä todella tajunnut tilannetta? Sitä, että pala minusta on ikuisiksi ajoiksi poissa? Etten enää ikinä saa katsoa isääni silmiin ja kuulla hänen ääntään, tuntea halausta? En halua uskoa sitä, en käsittää. Eihän se niin voi olla, eihän? Isien kuuluu aina olla läsnä ja pitää huolta iltatähdistään.. Itsekästä, tiedän.
Ja silti, näin oli oikein. Oli raastavaa seurata hiljaista hiipumista, miten kerran niin vahva mies hiljalleen heikkeni ja väheni, väsyi ja uupui. Vain varjo entisestään, riutuva hahmo. Ja silti, loppuun asti minun rakas isäni. Lopulta ainoa toivo oli, että isä lopulta pääsisi lepoon, rauhaan. Tiedän, enää ei ole kipua.
Ja isäni elää minussa, muistoissani ja soluissani.
Isän hautajaiset olivat perjantaina. Reilun kolmekymppisen elämäni suurin ja rankin menetys.
Isä nukkui pois vanhana juhannusaattona, 24. kesäkuuta, syövän riuduttamana.
Kaikki meni hyvin, jos nyt hautajaisista voi niin sanoa. Sääkin suosi, sillä perjantaina aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta - oli oikea hellepäivä. Etukäteen pelkäsin tuota päivää aivan suunnattomasti. Olin varma, että romahdan, saan jonkin ahdistuspaniikkikohtauksen ja minut saa kantaa pois isäni arkun ääreltä. Onneksi sentään ihan niin ei tapahtunut. Itkin toki koko siunaustilaisuuden ajan - en mahtanut itselleni mitään - mutta suunnilleen kasassa pysyin silti. On ihmeellistä, millaisia voimavaroja ihmisestä löytyy tosipaikan tullen. Vaikein hetki koitti siunaustilaisuuden loputtua, kun olisi pitänyt kääntää selkänsä ja jättää isä. Kyse kun oli tuhkauksesta - isäni toiveesta - ja sehän tarkoitti sitä, että maahan laskemisen sijaan arkku jäi kappeliin. Menin seisomaan arkun viereen. Itkin. Tuntui, kuin minut olisi naulattu lattiaan kiinni. En ymmärtänyt, miten kykenisin siitä lähtemään. Lopulta isoveljeni tuli vierelleni, otti lämpimään ja lujaan halaukseen, ja sain hetken itkeä hänen sylissään. Se helpotti. Tajusin, että minun piti lähteä elävien mukaan.
Muistotilaisuus oli veljeni ja hänen perheensä luona. Heillä on kaunis talo ja vieläkin kauniinpi puutarha sen ympärillä. Koska päivä oli niin lämmin ja kaunis, vietettiin käytännössä koko muistotilaisuus ulkona puutarhassa. Syötiin ja juotiin, muisteltiin ja vaihdettiin kuulumisia, itkettiin ja naurettiin. Sain sen päivän aikana varmaan kymmeniä halauksia. Oli hyvä olla sukulaisten seurassa. Joitain heistä en ollut nähnyt vuosiin, setääni ja tätiäni - isäni isoveljeä ja hänen vaimoaan - en koskaan aikaisemmin. Lähtivät Australiaan jo ennen syntymääni ja tulivat tänä kesänä vasta ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen käymään Suomessa. Ehtivät onneksi tavata isäni vielä elossa.
Miten paljon setäni muistuttaakaan isääni! Niin paljon samaa näköjä, samaa olemusta, samoja eleitä ja ilmeitä ja äänenpainoja. Tuntui, kuin olisin tuntenut hänet aina, vaikka ensi kertaa tapasinkin. Ja tätini - ihana piskuinen mummo, tuskin 150 senttiä pitkä ja melkein yhtä leveä.:) Hän hoki joka asiaan "jee, jee" - se kuulosti hassulta. Suomalainen versio sanoista "yeah, yeah". :D
Päivästä jäi kaunis ja haikea muisto, vaikka pitkä ja rankka se oli. Minä ja siskoni perhe olimme viimeisiä lähtijöitä veljen perheen luota. Istuttiin ja keskusteltiin yhdeksään asti illalla talon terassilla. Joskus puolelta öin pääsin lopulta nukkumaan - siskon perheen asuntoautoon. Minä kun asun 200 kilometrin päässä hautajaispaikkakunnasta. Takaisin kotiini palasin vasta lauantai-iltana viiden nurkilla.
Sen jälkeinen elämä onkin ollut lähes pelkkää nukkumista. Kotiin päästyäni meni tunti ja olin jo sikeässä unessa. Sitä seuranneen vuorokauden aikana valvoin yhteensä ehkä noin viisi tuntia. Maksimissaan pari tuntia jaksoin kerralla olla hereillä. Kertonee jotain uupumuksestani. Edelleen olo on hieman epätodellinen. On vaikea saada otetta mistään, aloittaa arkea. Ennen kaikkea pitäisi siivota - siitä olisi hyvä aloittaa. Kämpässäni kun vallitsee kahden viikon aikana kertynyt kaaos ja villakoirat juoksevat nurkissa. Kohta ne varmaan jo hyökkivät päälleni. Puhtaita astioitakaan ei enää tahdo löytyä. Tarttis varmaan tehrä jotain.
Luulen, että touhuaminen olisi juurikin parasta lääkettä tähän turtaan ja epätodelliseen oloon.
On vaikea ymmärtää kuolemaa. On vaikea tajuta, että isä todellakin on poissa. Vielä vaikeampaa on hyväksyä se. Hetkittäin se todellisuus iskee, hyökkää vihlaisevana kipuna - kuin sydäntä revittäisiin irti ja pala minusta puuttuisi. Mutta olenko sittenkään vielä todella tajunnut tilannetta? Sitä, että pala minusta on ikuisiksi ajoiksi poissa? Etten enää ikinä saa katsoa isääni silmiin ja kuulla hänen ääntään, tuntea halausta? En halua uskoa sitä, en käsittää. Eihän se niin voi olla, eihän? Isien kuuluu aina olla läsnä ja pitää huolta iltatähdistään.. Itsekästä, tiedän.
Ja silti, näin oli oikein. Oli raastavaa seurata hiljaista hiipumista, miten kerran niin vahva mies hiljalleen heikkeni ja väheni, väsyi ja uupui. Vain varjo entisestään, riutuva hahmo. Ja silti, loppuun asti minun rakas isäni. Lopulta ainoa toivo oli, että isä lopulta pääsisi lepoon, rauhaan. Tiedän, enää ei ole kipua.
Ja isäni elää minussa, muistoissani ja soluissani.
