Varmaan aika monelle läheisensä menettäneelle on tuttua, kuinka joku tuttava kadulla vastaan tullessaan hyvissä ajoin vaihtaa kadun toiselle puolelle ja on kuin ei olisi huomannutkaan, tai kohdatessaan esittää niin kiireistä, että tuskin ehtii tervehtiä, saati luoda katsekontaktia. Aivan kuin kuolema tai suru olisi vakava tarttuva tauti, jonka kantajaa on parasta karttaa ja vältellä. Pälyileviä katseita, vaivautunutta hiljaisuutta - mitä tuolle voi sanoa?

Merkillistä, miten vaikea asia yksi elämän luonnollisimmista asioista voi ihmisille olla. Miten pelottavaa surevan kohtaaminen.

Kai kyse on siitä, ettei tiedetä, mitä sanoa tai miten käyttäytyä. Voiko surevan seurassa nauraa tai puhua ihan arkisista asioista, kertoilla hauskoista sattumista? Mitä pitäisi sanoa? Unohdetaan, että on olemassa yksi kaiken kattava lause: "Otan osaa". Ei se ole klisee, vaan lause täynnä merkitystä, osoitus huomioimisesta ja välittämisestä. Sen jälkeen voikin jo puhua mistä tahansa, nauraakin. Ei sureva siitä loukkaannu. Päin vastoin, se voi olla kaivattu hetki, jonka aikana ajatukset saa muualle, saa kosketuksen elämään. Elämä jatkuu surunkin keskellä.

Ei surun maisema ole pelkkää tasaista mustaa. Siihen mahtuu myös paljon värejä ja vivahteita. Itkun keskelle naurua, pimeän keskelle valoa. Elämää.